Matkui jatkui Chennaista kohti Intian eteläistä kärkeä. Yöbussi kuljetti minut 12 tunnissa Trivandrumiin, josta jatkoin vieressä sijaitseviin rantakohteisiin. Kovalam ja Varkala muistuttivat tarinaltaan toisiaan. Kehitys hiljaisesta kalastajakylästä turisteja viliseväksi rantabulevardiksi oli surullisen samanlainen. Kolikolla on tässäkin kaksi puolta. Backpackerpaikkoihin on mukava tulla hetkeksi käymään ja jakamaan kokemuksia matkaajien kanssa. Parasta on kuitenkin tajuaminen, ettei niissä kannata sen pidemmin aikaa viettää. Lähteminen kohti hiljaisempia kolkkia tekevät matkasta minulle matkustamisen arvoisen. Parhaat muistot ja kokemukset vain sattuvat jäämään hieman autenttisimmissa paikoissa. Matkasin paikallisella ikkunamattomalla dösällä kohti Munnarin vuoria. Kerala on ollut perinteisesti vahvaa kommunistien aluetta, joten alkumatkasta näkyi paljon Intian Kommunistisen puolueen marsseja. Ylöspäin korkeuksiin mentäessä ikkunasta sisään pyrkivä tuuli muttui trooppisen lämpimästä yhä viileämmäksi. Ikkunasta näkyi silmienkantamattomiin vihreitä usvaisia laaksoja, teeviljelmiä sekä kirkkoja. Perillä oli jo selvää, että Munnar on yksi kauneimmista paikoista Intiassa, jossa olen käynyt.
 |
Astelin paikalliseen ravintolaan ja tilasin menun ulkopuolelta vahvaa Knockout-olutta - ravintoloilla kun on harvemmin lisenssejä Keralassa. Pöytääni tuijotti tusina intialaisia, joista yksi istui pöytääni. Mies oli nimeltään Rajamani ja ammatiltaan riksakuski. Tarjosin oluttani Rajamanille, ja hän puolestaan kaivoi povitaskustaan erinomaisia intialaisia beedie-tupakoita tarjottavaksi. Sovimme edulliseen hintaan pienen kiertoajelun vuorille alkaen heti seuraavana aamuna klo 5.30. Aamulla ajoimme läpi pimeiden laaksojen, jotka aurinko hiljalleen värjäsi kultaisiksi. Pysähdyimme sopivalle paikalle ja vaelsimme vuoren rinteelle katsomaan vuorten takaa nousevaa aurinkoa. Jätin Rajamanin rinteelle ja jatkoin matkaani yksin kävellen läpi laaksojen ja teeviljelmien, joita riitti silmienkantamattomiin. Trekkailuni oli varsinainen meditaatioretki. Kaikkialla oli todella rauhallista - teepensaisiin vettä suihkuttavat laitteet piirsivät veden sorinallaan koko hiljaisuuden. Muutamia tunteja myöhemmin löysin tien takaisin Munnariin, jossa lapset toivottivat minut hymyillään tervetulleeksi. Palkitsin itseni kylmällä huurteisella.
Eräänä aamuna huoneeni oveen koputettiin. Oven takaa kuului huuto: Sir, are you leaving now? Avasin unenpöpperössä oven. Oven takana oli hotellin omistaja, joka katsoi minua hämmästyneenä.
"Sir, Everyone leaving today. The strike of communist party starts soon."
"hhhmm what? really?" kysyin.
"Yes, shops, restaurants everything closed in Kerala for 2 days. Transport totally banned, today everyone leave sir", mies kailotti malayalamilaisella aksentillaan.
Katsoin kelloa kännykästä, se näytti 10.30. Rupesin pakkaamaan kamojani vauhdilla päästäkseni hakemaan bussilippuja kohti seuraavaa osavaltiota. Maksoin huoneeni respalle ja ryntäsin vauhdilla bussiasemalle. Bussiasemalla oli melkoinen vilinä. Menin lippukassalle ostaakseni lipun kohti seuraavaa kaupunkia, Tamil Nadun osavaltioon. Mattimyöhäisenä toivo oli kuitenkin lähes turha - kaikki liput oli myyty jo loppuun. Olin vaipua epätoivoon. Harkitsin vakavasti yöpymistä metsässä ja metsästämistä Munnarin rinteillä virittäen ansoja eläimille ympäri laaksoa. Samalla hihasta nykäisi eräs intialainen nuorimies, joka ilmoitti että Bangaloreen voisi ehkä päästä eräällä yöbussilla. Otimme yhdessä riksan nuoren intialaisen salaiselle bussipysäkille, joka oli pienellä pellolla muutama kilometri kaupungin ulkopuolella. Pellolla oli kourallinen inkkareita ja yksi ainut bussinromu - viimeinen valttikorttini ulos kaupungista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti