Mantereelle takaisin tullessani alkoi välitön jatkolippujen osto kohti Keralaa. Suuntasin autoriksalla kohti Egmoren rautatieasemaa, jossa löysin hetkessä lippuluukun. Kaltereiden takana istuva khakipaitainen viiksimies patisti minut kuitenkin seuraavalle luukulle. Jonotettuani aikani luukulla numero 2 sain käskyn mennä yläkertaan, jossa oli palvelut auki ulkomaalaisille. Täytin kaavakkeen yläkerrassa ja menin jonon jatkoksi muiden perään. Vuoroni tullessa tiskiltä kuului kuitenkin tyypillinen käsky - minun täytyisi mennä lippuluukulle numero 10. Mitä tapahtuikaan luukulla numero 10? Sain käskyn lähteä toiselle juna-asemalle kokeilemaan onneani. Fiilikset olivat jo hieman kiuhuvat, mutta otin riksan keskusasemalle. Keskusasema oli paljon isompi paikka kuin Egmoren asema, joten jouduin hetken seikkailla löytääkseni oikean luukun. Hetkeä myöhemmin oikea luukku löytyi, mutta tuomio oli tyly - virkailija ei voinut tehdä mitään, ellen näyttäisi passiani. Passi oli jäänyt hotellille, eikä ajokorttinikaan kelvannut. Lisäksi kaikki junat näytti olevan varattu täyteen ainakin ensi viikkoon asti. Intiassa kannattaa aina varata junat vähintään viikkoa aikaisemmin, mieluiten paljon aikaisemminkin. Bussin saa paljon helpommin - vaikka seuraavalle päivälle.
Majoituin Chennaissa vanhalle tutulle Triplicanin alueelle, jossa olin ollut paria viikkoa aikaisemmin.
Mielenkiinnosta johtuen kävelin samaan vanhaan baariin, jossa olin ollut aikaisemmin - vain nähdäkseni oliko mikään muuttunut. Astuin ovesta sisään ja kipusin alas samat huonokuntoiset portaat. Baari oli jälleen lähes tyhjä. Vain yksinäinen mies istui kulmapöydän pimennossa. Tilasin oluen ja menin kulmapöydän viereiseen pöytään istumaan, jotta pääsisin vaihtamaan helposti muutaman tamilin kielisen sanan hänen kanssaan. Katsoin kulmapöytään nähdäkseni kuka siellä istui. Hämmästykseni oli kuitenkin suuri. Nurkkapöydän yksinäinen mies oli Kevin. Aivan kuin hän olisi istunut kaiken tämän ajan samassa tuolissaan silmät vangittuna samaan pisteeseen. Tuoli vaikutti suorastaan juurtuneen Kevinin jalkojen ympärille, ja hänen katseesta puuttui hänelle ominainen lapsenomainen into. Istuin hänen pöytäänsä, tervehdin ja sytytin savukkeen. Kevin oli aivan lamantuneen oloinen. Hän kertoi ongelmista kustantajansa kanssa, ja näin ollen hänen kirjansa julkaisu tulisi myöhästymään oleellisesti. Kevin oli vaipunut selvästikkin epätoivoon. Hän näytti kamerastaan kuvia, jotka oli otettu baarin katossa olevasta neonvalolampusta, jota hän uskottelisi lukijoilleen ufona. Ilmeisesti oikeat ufot eivät enää vierailleet hänen luonaan? Baarin seinillä oli myös pyöreitä ikkunamaisia kuvia, jotka myötäilivät samaa teemaa - paikka oli sisustettu näyttämään sukellusveneeltä. Jokaisen sukellusvenemäisen ikkunan sisällä oli kuva merensisäisestä elämästä. Pyörivän neonlampun valaistessa erästä pimeää kohtaa näin eräässä ikkunassa kuvan merenpohjasta kohti pintaa suunnatusta kuvasta. Kuvassa valkohai oli puoliksi hotkaissut ihmisen sisäänsä, vain jalat roikkuivat leukojen ulkopuolella. Olikohan tämä baari nielaissut Kevinin lopullisesti sisäänsä? Jotain mystillistä baarissa oli koska tunsin itsekin siihen jatkuvaa vetovoimaa. Illan mittaan Kevinin psyyke alkoi rakoilla. Kuin ilmoittamatta mies paiskasi olutpullot maahan ja marssi baarista ulos haistatellen samalla baarimikolle. Tämän episodin jälkeen en hänestä enää mitään kuullut - mies taisi kadota oman mielensä syvyyksiin.
Tätä kirjoittaessa istun samaisessa baarissa ja odottelen iltaa tulevaksi. Toivottavasti en jumahda tänne - illalla on pitkä bussimatka kohti Keralaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti